Taiteilija lopettaa sodan!


Kun Venäjän brutaali hyökkäyssota Ukrainaan alkoi vuosi sitten helmikuussa 2022, tunsin valtavaa kädettömyyttä. Oli kuin maailmankuvani olisi ollut paita, joka oli laitettu sille kuulumattomaan pesuohjelmaan: kuin kaikki värit, sävyt, muodot ja hahmot olisivat liudentuneet, sekoittuneet ja menettäneet perinteisen merkityksen sekä käyttötarkoituksen paitana. En usko, että olin taiteilijana yksin kokemukseni kanssa. Samanlaisia ”undulaatteja kaivoksessa” me olemme kaikki; liian herkkänahkaisia ja ilman resilienssiä, ilmapuntareita niin sisä- kuin ulkoapäin tuleville ärsykkeille.

Mutta kuten taiteilijuuteen kuuluu aloin heti prosessoida kaoottista kokemustani saattaakseni sille jonkinlaisen hahmon tai raamit. Ensimmäinen toiminnallisen luova ajatukseni oli alkaa kirkua. Pian joku yhtyisi kirkumiseen. Ja jos meitä olisi tarpeeksi monta, voisimme yhdessä vaeltaa Ukrainaan ja kirkua kuorossa Mariupolissa tai Harkovassa tai aina siellä minne Venäjän ohjustuli massiivisimmin suuntautuisi. Tämä, ehkä nyt jo tuhansista naisista koostuva joukkokirkujien lauma, ilmaantuisi kirkumaan kilpaa ilmahälytyssireenien kanssa. Fantasiassani Venäjä ei lopulta pystyisi ampumaan mihinkään kohteeseen ilman, että lahtaisi satojatuhansia eurooppalaisia, venäläisiä, amerikkalaisia, aasialaisia ja afrikkalaisia kuorossa kirkujia. Ajattelin sellaisen massademonstraatio varmasti hillitsevän hyökkääjää.

Kuten huomaatte, ensimmäinen intuitiivisesti syntynyt keinoni lopettaa sota ei saanut tuulta siipiensä alle. Tämä jättiläismäinen demonstraatio haihtui, kun tolkun ääni – useasti on taiteilijan pahin vihollinen- keskeytti operaation ja maltti astui peliin. Joka tapauksessa petyin miettiessäni taiteilijan keinoja ja vastuuta taistella demokratian puolesta. Keskuudessamme hyväksytään ja ylläpidetään  varantoa taiteilijoiksi kutsutuista ihmisistä, joiden tehtävänä on operoida sovinnaisuuksien boksin ulkopuolella ja tuoda luovan ajattelunsa tuotoksia yhteiseen käyttöön. Jos tehtävämme on tuottaa uutta näkökulmaa demokratiaa uudistavana peilinä, teen sen minulle annetulla leikkikentällä: näyttämöllä.

Ajatus tuoda episodikollaasi Talvisota näyttämölle on minulle keino tuulettaa käsityksiämme meille jo monin tavoin nostalgiaksi ja stereotypioiksi kutistuneesta aiheesta. Ajattelin myös teoksen kaleidoskooppimaisen peilipinnan opettavan meille jotain, jolla kehittää demokratiaa. Se olisi rauhanteko. Kun esitin tämän ylevän motiivini rintamalla taistelevalle ukrainalaiselle näytelmäkirjailijakollegalleni pyytääkseni häntä projektiin mukaan, hän vastasi: ”En jaa kirjoittamaasi ajatusta että “projektin tuominen lavalle juuri nyt on rauhanteko”. Teatteri on ase! Minä en taistele rauhan, vaan voiton puolesta, jotta pääsemme moskovalaisista eroon ikuisesti!”

Ehkä siis kuitenkin kirkuminen!