Draamantaju


Teatteritaiteilijan loma ei ole ”lomaa” sanan perinteisessä merkityksessä. ”Lomani” kohokohtana voi pitää viikkoa, jolloin sain olla yksin erakkona Kalajoen mökissäni ja kirjoittaa näytelmää, joka syntyi häiriöttömyyden ja keskittyneisyyden makeasta melankoliasta.  Joku voisi sanoa, että vietin lomani siis ”työn” merkeissä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä suurinta onnea teatteritaiteilija tuntee, kun saa olla omien hitaasti kehkeytyvien ajatustensa kanssa keskeytymättömästi kahden, ilman ärsykkeitä tai no, koira sallitaan.

Ja kaakkurit.

Virkistynyt ja lomaansa nyt jo hieman etäisyyttä saanut teatteritaiteilija kuitenkin huomaa lomaviikkonsa havainnoissa hienoista ristiriitaa tavoitteidensa kanssa. Dramaatikkona hän tietysti kaikessa löytöretkeilyssään tavoittelee draaman ydintä so. konfliktia ja ristiriitaa maailman ja itsensä välillä. Mökissään hän oli kuitenkin onkinut onnentunteitaan jonkinlaisesta erämaasta. Mitäänsanomattomasta, hajuttomasta, mauttomasta, hiljaisesta ja täydellisen epädramaattisesta tyhjyydestä, jossa ei tapahdu mitään. Sufilaisen sananlaskun mukaan erämaasta, jossa ”ei ole edes kylttiä, jossa sanottaisiin: Älä täällä syö kiviä”.

Tiedättekö mitä tarkoitan? Ettekö?

Miten voi kutsua itseään dramaatikoksi jos draamallinen maailmankuva on alkanut tympiä? Elän arkeani keskellä jatkuvasti itse itseään ruokkivaa fantastista tarinaa, jossa ympäröivän maailman draamalliset käänteet pandemioineen trumppeineen, itseensä addiktoivat some-narratiivit ja supersankarilliset yllätysratkaisut maailmanpoliittisissa ongelmissa pitävät koko tietoyhteiskuntamme moottoreita käynnissä. Ympärilläni yhteyttä syvimpiin tuntoihinsa etsivä informaatioähkyinen porukka yrittää luovia keskellä joka suunnalta 24/7/365 sarjatulen lailla tykittäviä sensaatiouutisia mieleneheyttään etsien. Lööppiotsikoiden silmille kirkuvat tuhoskenaariot saa osan porukkaa menettämään järkensä, kun osa yrittää pelastaa maailmaa lajittelemalla pussinsulkijoiden muovin sisälle käärityt rautalangat metallikierrätykseen. Joillekin vastaus lamaannuttavaan ahdistukseen on heittää toivo ja siirtyä anarkistisiin ääriliikkeisiin.

Tai vaan heittää pois kaikkialla demonin lailla mellestävä tyhjä toivo.

Mutta onko median luoma draamaattinen maailma totta? Mitä jos heittäisimme draaman vessanpönttöön ja alkaisimme nähdä mitä kaikkea kaunista olla möllöttää draaman tuolla puolen mielemmepahoittelun ja ylireagoimisen sijaan. On nimittäin niin, että jokaista median lanseeraamaa tuhouutista vastaan on 10 ihmiskunnan edistysaskelta, jotka eivät nouse uutisotsikoihin, koska kauneus on niin vähän dramaattista.

Tiesittekö esimerkiksi että luonnonsuojeltujen alueiden, naisten äänioikeuden hyväksyvien maiden, tieteellisten julkaisujen, viljasatojen, lukutaidon, lasten syövästä parantumisten, tyttöjen koulunkäyntimahdollisuuksien, puhdasta vettä saavien ihmisten tai rokotusten määrät ovat globaaleja onnistumistarinoita, joiden kanssa ihmiskunta on vuosisadan aikana ottanut valtavia edistysaskeleita. Lista on loputon. Miksi emme käyttäisi aikaamme juhliaksemme näitä?

Ihmiskunnan draaman kaipuu luo ympärillemme kärsimystä. Miten voimme löytää ongelmiimme vastauksia, jos kysymykset kumpuavat vääristyneestä todellisuudesta? Vaikka teatteritaiteilijan lomaonnen kruunasi se, että erämaasta ongitut ajatukset saivat paperilla kielellisen muodon, joka jossain hamassa tulevaisuudessa kenties fyysistyy näyttämöllä, epävarmaa on haluaako kukaan tulla katsomaan mitättömyyttä ja hiljaisuutta.

Hanna Kirjavainen

teatterinjohtaja, ohjaaja