Minneapolisilainen poliisi nimeltään Derek Chauvin polkaisi kuin torakan mustan George Floydin kuoliaaksi. Se synnytti valtavan kansainvälisen rasismin vastaisen liikehdinnän. Suomessa, joka muuten on yksi Euroopan rasistisin valtio, kansanedustaja Ano Turtiainen sometti omin pikku kätösin kuvankäsittelyohjelmalla sotatun kuvan, jossa tämä kuoliaaksi polkaistun perheenisän naama oli värjätty vaaleanpunaiseksi ja tekstinä luki ”Pink Floyd”.
Vaikka olen jo vuosia työstänyt provosoitumisherkkyyttäni ja aggressiivisia fantasioitani, en pystynyt olemaan tuntematta pohjatonta raivoa tapahtuman yhteydessä. Olen yrjökallislaisesti ajatellut, että on liian helppoa jatkaa vihan kierrettä kiviä takaisin heittämällä, vaikka joku avoimesti hyökkäisikin minua tai maailmankuvaani vastaan. Olen päättänyt, että minuun viha loppuu. Ainoa vastalääke on myötätunto. Nyt tuntuu turhauttavalta löytää myötätuntoa tätä Ano -ihmistä kohtaan. Yritän silti ja hoen ”kaikki kärsii, myös hän”.
Jos Ano Turtiainen siis myös kärsii, niin missä on hänen kärsimyksensä ydin, johon voisin inhimillisesti samaistua. Mikä saa ison, voimiltaan massiivisen miehen hyökkäämään ja häpäisemään väkivaltaisesti kuollutta miestä. Mikä on Anon George Floydiin liittämä niin suuri uhka, että tämä anabolisilla steroideilla itsensä mahtavaksi muokannut valkoinen heteromies tuntee avuttomuutta murhatun mieheyden edessä. Jos Anokin kärsii, niin minkä uhri hän on? Teko kirkuu silmilleni ennen muuta itsetunto-ongelmaisen miehen tuskaa. Vai onko uhka se, että tunnustamalla rodullisesti ”alempiarvoisen” miehen tasavertaisia ihmisoikeuksia, hän menettäisi kasvonsa valkoisen miehen identiteetin kuvastimessa? Siinä, josta pitäisi heijastua ”hyökkäävä ja uusia mantereita valloittava pakkoviriiliyden fantasma”, kuten filosofi Héléne Cixous muotoilee. Nyt tunnen jo myötätuntoa siitä, että jollain on noin ahdas asunto.
Tule valoon, Ano! Sinäkin puolustat vain arvojasi, jotka koet uhatuksi. Niinhän me kaikki. Me kaikki puolustamme myös niitä järjestelmiä, jotka olemme luoneet turvaamaan arvojamme. Mutta jos yrität torjua kärsimystä aiheuttamalla muille kärsimystä, olet samassa kadotuksessa sen kanssa ja ainoastaan ylläpidät kadotusta.
Aikamme on hanakka havaitsemaan rotuun, sukupuoleen, uskontoon ja kansallisuuteen liittyviä tasa-arvo-ongelmia. Yhteisömme täyttyy poteroihinsa jumiutuneista ihmisryhmistä, jotka kaikki pitävät arvojaan, elämäntapaansa, ajatteluaan ja tapojaan oikeaoppisempina, kuin muiden. Mutta olemmeko hylänneet perustavan kysymyksen: keitä me olemme ihmisinä ja mikä on olemassaolon merkitys. Olemmeko korvanneet sen kysymyksellä johonkin kuulumisesta että erottautuisimme massasta? Enää en tiedä mikä on minussa yhteistä ihmisyyttä, mutta minä kuulunkin vaikkapa saamelaisiin tai sateenkaariyhteisöön tai srk-nuoriin. Tai heteromiehiin ja persuihin.
Mutta jos kärsimys on se mikä ihmisiä yhdistää, myös siitä uloshyppääminen onnistuu varmasti kaikilta.
Hanna Kirjavainen
Teatterinjohtaja, ohjaaja
