| ohjaus | Heini Tola |
| rooleissa | Jukka Pitkänen, Hanna Seppä, Sinikka Sokka |
| ensi-ilta | 15.9.2015 |
| esitykset ajalla | 14.9.–28.11.2015, lisäesitykset 15.2.–6.4.2016 ja 6.10.–8.11.2016 |
Pala palalta pois – kertomuksia Alzheimerin taudista
Kirjailija Anneli Kannon romaanista Pala palalta pois – kertomuksia Alzheimerin taudista dramatisoitu näytelmä kertoo vahvasti ja kaunistelematta muistisairauden vaikutuksista niin sairastuneeseen kuin häntä hoitavaan omaiseen. Aktiivinen ja terve Äiti (Sinikka Sokka) on alkanut unohdella asioita. Sitten hän saa muistisairausdiagnoosin. Tytär (Hanna Seppä) aloittaa ponnistelun taudin hidastamiseksi, mutta joutuu toteamaan vuoden kuluttua, että äiti ei pärjää ilman apua. Kun kutsumusammatissaan työskentelevä hoitaja (Jukka Pitkänen) joutuu vanhustyön kehittämissuunnitelmien vuoksi jättämään Äidin hoidon, seuraa romahdus.
Pala palalta pois jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Paha tauti annetaan ääni Äidin kokemuksille. Kertomuksia mikä-mikä-maasta keskiössä ovat Alzheimer-potilaiden omaiset ja heidän kertomuksensa. Elämässäni on musta aukko kertoo Tyttären tarinan.
Pala palalta pois ei ole sairaskertomus. Monien tarinoiden muodossa eteemme avautuu muistisairaus kaikessa rajuudessaan. Esitys liikuttaa, naurattaa ja raivostuttaa, ottaa kantaa äärimmilleen kilpailutetun kotihoidon tasoon ja omaishoitajan raskaaseen arkeen. Pala palalta pois perustuu Anneli Kannon omakohtaisiin kokemuksiin ja on siksi niin tunnistettava ja viisas, kaikessa kirpeydessäänkin lämmin, humoristinen ja ihmistä kunnioittava. Eliniän pidentyessä muistisairaudet yleistyvät, ja yli 85-vuotiaista lähes puolet sairastuu. Vanhusten ja muistisairaiden hoito on jo nyt suuri yhteiskunnallinen asia, joka koskettaa tavalla tai toisella hyvin monia meistä. Miten suuriin mittasuhteisiin asia nouseekaan tulevaisuudessa suurten ikäluokkien vanhetessa?
teksti Anneli Kanto
dramaturgia Heini Tola, Anneli Kanto
ohjaus Heini Tola
skenografia Veera-Maija Murtola
musiikki Eeppi Ursin
äänisuunnittelu Eeppi Ursin, Antti Kujala
valosuunnittelu Antti Kujala
rooleissa Jukka Pitkänen, Hanna Seppä, Sinikka Sokka
Esityksen kesto n. 2 h. Esityksessä on väliaika.
Olen ollut onnekas. Minulla on ollut hyvä äiti. Hänen luonaan olen käynyt tankkaamassa rakkautta ja lämpöä.
Emme juttele enää. Äidin katseesta on kadonnut lämpö. Minua vastaan eivät huou rakkauden radioaallot. Taajuus on mykkä.
Kritiikit
Heini Tolan ohjaama esitys ei oikeastaan kerro sairastuvan äidin ja häntä hoitavan tyttären tarinaa vaan valottaa muistisairautta kolmesta näkökulmasta. Esitys ei typistä ihmisiä diagnooseiksi vaan kuvaa sitä, millaisessa yhteisössä sairastunut elää ja miten hän siihen vaikuttaa. – – Dramaturgia koostuu pelkistetyistä, dokumenttimaisista kohtauksista, mikä tekee näyttelemisestä ilmavaa ja suoraa. Vaikka asiat puhutaan ääneen auki, tragedia tapahtuu rivien välissä. Pala palalta pois herättää kirkkaita kysymyksiä. Mikä on sellaisen ihmisen ihmisarvo, joka on kuin tyhjä taulu? Onko vastuussa yhteisö vai ainoastaan se yksi omainen? Esitys kuvaa tarkasti sitä, miten muistisairaan läheisten on vaikea tuntea mitään silloin, kun he ovat totaalisesti sidottuina. Kuulailla soinneilla, puhtailla vaaleilla sävyillä ja videoprojisoinneilla ei pyritä heruttamaan katsojan silmästä kyyneleitä. Näyttämökuvassa tiivistyy tyhjyys, jonka muistisairaan omainen kohtaa. Tunteet tulevat vasta kun arjen pyörittäminen on ohi.
Maria Säkö, HS 17.9.2015
Heini Tolan ohjaama pelkistetty esitys tekee niin tarkkaa ihmiskuvaa, on niin mykän täynnä sairaan ihmisen tuskaa ja yhteiskunnan kömpelöä kylmyyttä, että hyydyttää. Kaikesta näkee, että asiat on tutkittu pohjia myöten. Tästä materiaalista saisi kauheaa teatraalista patetiaa, teatteriteatteria, mutta ei, nyt ollaan sisällä asioissa ja ihmisissä, lähempänä kuin juuri koskaan. En muista nähneeni Sinikka Sokkaa roolinsa äärellä näin vavahduttavan paljaasti eläytyvänä. – – Näyttäkää tämä nykyiselle, entisille ja tuleville hallituksille. Aikakello tikittää nopeasti ja kuuluvasti.
Kirsikka Moring, Teatteri & tanssi + sirkus 16.10.2015
Heini Tolan ohjauksessa yhdistyvät etäyttäminen ja läheisyys. – – Sekä Seppä että Sokka tulkitsevat henkilöhahmojaan hienopiirteisesti ja koskettavasti. Etenkin Sokka piirtää äidin sairastumiskaaren syvästi ja vahvan tunteikkaasti. – – Esitys ottaa kantaa hoitotyöhön ja yhteiskuntaan. Siihen, miten apua saa vähän, miten hoitotyö on bisnestä ja perushoidoksi kuviteltu auttaminen onkin listahintaista ostopalvelua. Ja miten hoitamisen taakkaa kantavat naiset. – – Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on kuitenkin esityksen kantava voima ja peruste.
Terhi Tarvainen, Demokraatti 8.10.2015
– – skådespelarna är utmärkta. Särskilt Sinikka Sokkas porträtt av moderns gradvisa försvinnande in i tomheten berör. – – I de här scenerna, när man i stället för att förklara låter skådespelarna bara gestalta, har föreställningen en imponerande kraft. Detsamma gäller för stora delar av andra akten då Hanna Seppä får ge uttryck för dotterns maktlöshet och frustration i den långa och utsiktslösa kampen mot sjukdomen. Här sparar Kanto inte på krutet, vare sig i beskrivningen av sjukdomsbildens alla fasor och förödmjukelser eller i kritiken av samhällets omänskliga hantering av sina gamla. Det är rått och okonstlat, och fullt av galghumoristiska inslag. Särskilt humorn kan vara viktig för alla dem – och de är många – som själv har liknande erfarenheter. Man måste också få skratta mitt i allt det hemska.
Martin Welander, Hbl 19.9.2015
Ajankohtainen, monia läheltä koskettava aihe on riipaiseva tositarina äidin muuttumisesta toiseksi ihmiseksi kuin mikä hän on ollut. Sinikka Sokka on pääroolissa vakuuttavan hauras muistoihinsa katoava äiti. Tyttären roolissa on Hanna Seppä ja muun muassa lääkäriä näyttelee Jukka Pitkänen. Näytelmä saa pohtimaan yhä suuremmaksi kasvavaa muistisairaiden vanhusten laitoshoitoa, riittämättömiä resursseja ja säästöjä, jotka ylipäätänsä kohdistuvat julkiseen terveydenhuoltoon.
Liisa Talvitie, Apu 18.9.2015
Jos on vähänkään tarttumapintaa aiheeseen, jokainen kohtaus ja melkein repliikkikin saa katsojan nyökyttelemään päätään. Juuri noin se menee. Juuri tuolta se tuntuu. Juuri noin muistisairaan persoonallisuus muuttuu. Juuri tuo yhteiskunnassa mättää. – – Ensimmäinen osa on äitiä näyttelevän Sinikka Sokan riipaisevaa bravuuria. Matka muistisairauden epäilystä sen kieltämisen kautta lopulliseen syvenemiseen näyttäytyy hänen tulkinnassaan jopa pelottavan uskottavalta.
Kurkistaja-blogi, ET-lehti
Dramaturgi ja ohjaaja Heini Tola on jälleen oivaltanut oleellisen. Omaishoitajien ja laitoshoitajien rankka työ tuodaan esille taidolla, tyylikkäästi ja empaattisesti. Elämästä etääntyvää äitiä esittää riipaisevasti Sinikka Sokka.
Aira Heinänen, Kallio-lehti 14.10.2015
